Onhan meillä aina Terijoki…

Sydämessä läikähtää, kun Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttämöltä läikkyy katsojan silmiin Terijoen hiekkarannoilta avautuva kimalteleva ulappa, Terijoen salavat, pitsihuviloiden hupsutteleva sirous.

Voiko näytelmän pääosassa olla maisema? Kyllä voi – tosin en ole nähnyt sellaista ennen Lappeenrannan kaupunginteatterin Terijokea. Toki 30-luvun alkuun sijoittuvassa kesän kestävässä ajankuvassa niin terijokelaiset, kesänviettäjät kuin emigrantitkin saavat puheenvuoron; myös heidän tarinansa saavat tarvitsemansa tilan.

Prologikohtaus taustoittaa sen, millaisessa maailmassa Suomessa elettiin ennen talvisotaa. Kirkasotsainen nuoripari lähtee hakemaan parempaa elämää Neuvostoliitosta, työläisten paratiisista. Ennen ratkaisevaa askelta nuori äiti laskee kuitenkin esikoisvauvansa sisarensa Alman (Helka Periaho) syliin.

Jatkossa tapaamme Alman majatalon emäntänä. Hän avaa ovet kesäksi niin emmijurkkamaiselle näyttelijätär Essille (Pirkko Hämäläinen) kuin Jussi Johnssonin hienoviritteisesti tulkitsemalle mammanpoikakirjailija Olaville, jolla on vahvasti kaimansa Paavolaisen piirteitä. Seurueeseen kuuluu muitakin ajan taidemaailman julkimoita, kuten Turo Marttilan vahva ja tunteiltaan väkevä Elmer, siis Diktonius. Tapahtumille antaa kontrastia se, mikä ajassa liikkuu: sodan voimistuva uhka, rajan yli hivuttautuvien pakolaisten – agitaattoreitako? – pelko, Euroopassa tuulta ottavat antisemitistiset aatteet.

Sille on tyypillistä myös kulttuurin kaanoniin liittyvä vuoropuhelu. Kun majatalon kesävieraat viihdyttävät toisiaan esityksellä, se muistuttaa Tsehovin Lokin ensimmäisen näytöksen kohtausta, jossa Nina esittää aloittelevan näytelmäkirjailija Konstantin Treplevin monologia. 

Näkemäni esitys haki vielä rytmiään. Siitä johtuvista heikkouksista huolimatta nautin illasta. Teatterin entinen johtaja, dramaturgi Helena Anttonen on kirjoittanut ihastuttavan näytelmän, jonka pääosassa on Terijoki sellaisena kuin me haluamme sen muistaa: kosmopoliittinen, boheemi, mutkaton ja hilpeä. Horisontissa erottuvat Kronstatin valot, kasinolla ja kuisteilla nauretaan ja lauletaan, kunnes kesäilta valkenee aamuksi. Kielten sorinassa ihmiset sieppaavat sanan suomesta, toisen saksasta, eikä kukaan karsasta ruotsia, ranskaa tai venäjääkään.

Me suomalaiset tarvitsemme Terijokemme. Se muistuttaa, että Suomi on aina ollut myös kansainvälinen, monikielinen ja -kulttuurinen, vilkaskin. Emme me suomalaiset ole pelkästään yrmeitä metsäläisiä, jotka ottavat kirveen kouraan nähdessään toisesta asumuksesta juoruavan lastun joessa. Useimmissa meissä elää terijokelaisuus, ja sen me haluamme säilyttää hengissä.

Helena Anttonen: Terijoella. Ohjaus Helena Anttonen, lavastus ja puvut Tarja Jaatinen, valosuunnittelu Timo Hämäläinen, äänisuunnittelu Olli-Pekka Pyysing. Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.3., arvio kirjoitettu esityksen 31.3. perusteella.