Sanasta kuvaan – kuvasta sieluun

Emil Wikströmin kotimuseossa Visavuoressa avattu kirjailijamuotokuvien näyttely Sanasta kuvaan juhlistaa kesän ajan Suomen Kirjailijaliiton 120-vuotista taivalta. Sielukkaiden maalausten kokoelma antaa paljon erityisesti kuvataiteen ystäville.

Ensimmäisenä minua katsoo Tuomas Anhava, jonka työn ja ajattelun kaaren Tapani Raittila paljastaa hienoviritteisen väriskaalan ja vivahteikkaan siveltimenkäytön kautta. Samalla paljastuu näyttelyn perusluonne. Kirjailijamuotokuvan tilaaja – usein kustantajan säätiö – on harkiten paneutunut valitsemaan muotokuvatilauksen toteuttajaa. Näyttelyyn valitut yli kolmekymmentä työtä kertovat yhtä ilmeikkäästi kirjailijasta kuin hänen tuotantonsa luonteesta. Ne heijastavat taiteilijan näkemystä kirjailijan teoksista, mutta myös mallin mielenmaisemasta ja siitä yhteydestä, joka kuvattavan ja kuvaajan välille on syntynyt istunnon aikana.

Joissakin töissä piilottelee kiinnostavia tarinoita, kuten teatterimiehen ja taidemaalari Mauno Mannisen muotokuvassa äidistään Anni Swan-Mannisesta. Voi vain arvailla, millainen tunnelma vallitsi oman omaisuutensa ja vielä ison osan äitinsä rahoista Intimiteatteriin tuhlanneen pojan ja äidin välillä. Entä millaisia olivat Pekka Vuoren maalaaman, Akseli Gallen-Kallelan tunnetun pitkän illan istujien ryhmämuotokuvan mukaan tehdyn 1990-luvun Symposiumin osallistujien Heikki Turusen, Daniel Katzin ja Juhani Peltosen keskustelut?

Itse pysähdyin pisimpään Marjatta Hanhijoen lumoavan, merkityksiä pursuavan Leena Krohnia kuvaavan akvarellin ja Ulla Rantasen intensiivisen, Mirkka Rekolan olemuksen vahvasti välittävän guassin äärelle.

Taiteilijoiden ja kirjailijoiden yhteistyön perinteet ja juuret yltävät syvälle suomalaiseen kulttuurihistoriaan. Verkostoituminen on ollut aina tärkeää, kärsivätpä introvertit siitä miten paljon tahansa. Sääksmäen kirjallista perintöä ja taiteilijoiden keskinäisiä yhteyksiä havainnollistava suhdekartta kertoo selkeästi, miten pieni taiteen maailma voi olla, ainakin pienessä maassa.