Tuhti tarina orpotytön arvoituksesta

Olipa kerran kaunis ja menestyvä viihdekirjailija Lucinda Riley, joka sai idean Seulasten tähtikuvion myytin ja seitsemän adoptoidun siskoksen tarinan yhdistämisestä. Hän päätti kuorruttaa tarinan ylellisillä kulisseilla, eksoottis-romanttisilla tapahtumapaikoilla – Brasilia, Pariisi, Sveitsi – ja taiteella, kulttuurilla, boheemielämällä, seurapiiriarjella, erotiikalla…

Rileyn romaani Seitsemän sisarta aloittaa moniosaisen sarjan, jonka ensimmäisessä teoksessa ratkeaa esikoisen Maian menneisyyden salaisuus. Monivaiheisessa ja huolellisesti sommitellussa juonessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin se tempaa mukaansa. Henkilögalleriassa ei kaavamaisuudesta huolimatta ole myöskään valittamista, sillä Riley rikkoo turruttavia kliseitä ravistelemalla lukijan ennakko-oletuksia juuri sopivasti. Miljöökuvaus on sopivan viitteellistä. Ympäristöjä ei kuvailla puhki; lukija voi pyyhkäistä tekstistä aineksia, joiden kautta hän pystyy luomaan mieleensä maisemia, rakennuksia ja kunkin ajankohdan ilmapiiriä.

Mutta tyyli on kammottavaa. Riley äyskäröi joka lauseeseen selittelyjä, toistoja ja tarpeettomuuksia yli kaikkien kuviteltavissa olevien mittojen.  Saako hän palkkionsa kirjan paksuuden mukaan? Höllien lauserakenteiden ja velttojen kuvailmaisujen kavalkadista syntyy samantekevää, puisevaa tekstiä. En malta olla lainaamatta: ”Kas, Floriano sanoi, kun pysähdyimme oven lähellä olevaan seinään upotetun vanhanaikaisen bakeliittisoittokellon eteen. Hän painoi kelloa, ja rakennuksen uumenista kajahti soittokellon ääni.” Harmi, sillä muuten Seitsemän sisarta on mainiota viihdettä!

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. Bazar 2017.