Naisten osa on lähellä Helena Rannan sydäntä

Professori, oikeushammaslääkäri Helena Ranta tekee työtään, jotta totuus ei olisi ensimmäinen uhri.

Sivistysvaltiossa voi kriisi puhjeta aivan kuten tällä hetkellä uhanalaisissa maissakin.

– Niin tapahtui Suomessa 1918, muistuttaa sotarikostutkija Helena Ranta. – Olen pohtinut paljon sisällissotien syitä ja päätynyt aina siihen näkemykseen, että viime kädessä kyse on vallasta. Tai vallasta ja marttyyriudesta.

Salillinen naisia kuuntelee professori Helena Rantaa niin keskittyneinä, että heidän valppautensa aistii ja näkee. Hamina Tattoon yhteydessä YK:n juhlavuoden kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa istumapaikat eivät tahdo riittää; osa kuulijoista ahtautuu niin ovensuuhun kuin portaikkoonkin.

Ranta kertoo naisten ja tyttöjen asemasta uhanalaisissa maissa. Hän painottaa, että naiset ovat kriiseissä arjen ylläpitäjiä. He vastaavat ruokahuollosta, lasten ja vanhusten hoidosta, elämän raameista kaikesta tuskasta ja kaaoksesta huolimatta – ja ovathan he taistelijoitakin.

– Silti heidät unohdetaan, kun rauhanneuvottelut alkavat. Sopimukset heijastelevat miesten kokemuksia, Ranta huokaa ja muistuttaa, että myös naisten ja lasten kokemukset ja tarpeet olisi huomioitava, kun sopimuksia rakennetaan.

Hän jatkaa mainitsemalla Andien alkuperäisväestölle presidentti Alberto Fujimorin valtakaudella (1990–2000) tehdyistä pakkosteriloinneista, joista Perun ihmisoikeusrikoksia tutkinut kansallinen totuus- ja sovintokomissio ei maininnut sanallakaan loppuraportissaan:

– Se ei kuulunut mandaattiin. Ihmisoikeusrikostutkijoiden täytyy toimia kunkin maan lainsäädäntöä ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittaen. Tuolloin pakkovasektomiaa tai sterilointia ei luokiteltu joukkotuhonnan keinoksi, kuten nyt, Rooman peruskirjan voimaantulon vuoden 2002 jälkeen.

Lopuksi Ranta paljastaa lähtevänsä seuraavaksi Eritreaan ja toivovansa pääsevänsä siellä vankiloihin – ja niistä pois.

Kotoa turvaan

Kun tapaamme myöhemmin, Ranta kertoo olevansa tyytyväinen seitsenhenkisen ryhmän matkaan, jossa korkeimman oikeuden entinen presidentti Pekka Hallberg ja hän olivat ainoat ei-diplomaatit. Ranta sai tavata ihmiset, jotka halusikin tavata, vaikkei vankiloissa käynytkään.

– Tässä on kyse myös luottamuksen ja kontaktien luomisesta. En ollut maassa sotarikostutkijana, vaan osallistuin muun muassa Eritrean naisten järjestön NUEWin tilaisuuteen.

Naisten osa on Rannan sydäntä lähellä. Hän luettelee sukuelinten silpomisen, terveydenhuollon tarpeet ja psyykkisen tuen asioina, joihin meidän pitäisi pystyä vaikuttamaan, ja pohtii sopivia keinoja.

Konflikti ei säästä ketään, se kohtaa niin koulutetut kuin kouluttamattomat, köyhät kuin rikkaat. Turvapaikanhakijanaisilla ei ole helppoa sen enempää lähtömaan koettelemuksissa, pakomatkalla kuin turvapaikassakaan. Heillä, jotka ovat Suomeen saakka selviytyneet, on väistämättä ollut äärettömän raskaita kokemuksia:

– Kolmannesta Suomeen tulevista pakolaisista on kidutettu tai he ovat joutuneet todistamaan avuttomina toisen ihmisen kiduttamista, mikä on usein psyykkisesti vielä raskaampaa. Meillä on yksi kidutettujen kuntoutuskeskus, mutta emme voi ymmärtää sitä, mitä kidutetut ovat joutuneet kokemaan.

Kun hiljaisuus pelottaa

Suomi ei ole myöskään käytännössä valmistautunut kohtaamaan turvapaikanhakijanaisia ja ottamaan huomioon heidän erityistarpeitaan.

– Olemme aikoinaan olleet edelläkävijöitä, allekirjoittaneet YK:n Naiset, rauha, turvallisuus-päätöslauselman 1325, ja meillä on kunnianhimoinen kansallinen toimintaohjelma, mutta tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi.

– Meidän olisi voitava palvella naisia, jotka ovat säilyneet hengissä ja päätyneet Suomeen, Ranta arvioi. Silti niin ei riittävästi tapahdu; esimerkiksi lapset voivat joutua äidin tulkiksi terveyskeskuksessa, mikä on väärin kaikkia osapuolia kohtaan.

Vaarojen keskeltä tulevat äidit ja heidän lapsensa joutuvat täällä usein hämmentäviin oloihin.  Ranta peräänkuuluttaakin turvallisuudentunteen luomista.

– Konfliktialueilla hiljaisuutta pelätään, koska siihen sisältyy uhkaa. Sieppaukset, hyökkäykset ja vastaavat tapahtuvat öisin. Meille metsien rauha ja hiljaisuus merkitsevät turvaa, pakolaisissa ne herättävät ahdistuksen. Äänekkään musiikin pauhu torjuu sitä.

Haussa solidaarisuus ja hädän tunnistaminen

Ranta uskoo kokemuksiinsa vedoten, että ihmiset haluaisivat pysyä kotiseuduillaan, rakkaissa tutuissa oloissa läheisiään lähellä. Miksi he sitten pyrkivät Eurooppaan, hän kysyy retorisesti ja vastaa samaan hengenvetoon: – Täällä on turvallista.

Kun perheissä päätetään, kuka lähtee pakolaiseksi, harkitaan, kenellä on mahdollisuus ylipäätään selviytyä matkasta hengissä ja pystyä myöhemmin auttamaan kotiinjääneitä. Siksi lähtijät ovat useimmiten nuoria miehiä.

Ranta hämmästeleekin vallitsevasta asenneilmastosta huokuvaa tunnekylmyyttä.

– Minne solidaarisuus on kadonnut? Miksi emme tunnista inhimillistä hätää? hän kysyy.

Vertailun vuoksi kannattaa muistaa, että Suomesta ei joukkomuutettu 50–60-luvulla Ruotsiin ihmisoikeusrikosten vuoksi; ei hengen menettämisen, laittomien oikeudenkäyntien ja kidutusten pelossa. Sieltä haettiin töitä ja parempaa elämää.

Lue kanssani!

Kaikesta sosiaalisessa mediassa rehottavasta vihoittelusta huolimatta suomalaisissa elää todistetusti avuliaisuuden ja talkoilla tekemisen henki. Oivallinen esimerkki viranomaisia suuresti auttavasta toiminnasta löytyy Zontien keltaisen ruusun kampanjan pohjalta lähteneestä Luetaan yhdessä -projektista. Nyttemmin se on siirtynyt Suomen Akateemisten Naisten Liitolle.

– Vapaaehtoiset ovat käytännössä eläkeläisopettajia, Ranta sanoo silmät hilpeästi tuikkien. Osa opettaa, osa hoitaa lapsia, jotta äidit pääsevät opiskelemaan kieltä. Luovuuskin kukkii. Jos oppilaat ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, vapaaehtoiset käyvät heidän kanssaan kaupassa ostamassa ruoka-aineksia. Sitten valmistetaan yhdessä ateria ja harjaannutaan samalla suomen puhumisessa.

 

Totuus on ensimmäinen uhri

– Totuuskomissiot eivät korvaa väärintekijöihin kohdistettuja oikeusprosesseja, Helena Ranta painottaa. Hän ottaa esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumat Suomessa.

– Aika ajoin nousee vaatimus niitä käsittelevän totuus- ja sovintokomissiosta. Minä olen ehdottomasti sellaista vastaan. Komissio olisi perustettava heti, ei sata vuotta myöhemmin. Ihmiset, joita sisällissota on omakohtaisesti koskettanut, eivät enää elä. Jäljellä on kirjallisen dokumentaation lisäksi muistitieto. Ja me tiedämme, miten muisti toimii. Arvet mielessä perustuvat kerrottuihin muistoihin, joita värittävät vuosikymmenten kerrostumat.

Kansakunnan kollektiivinen muisti on toki osa perintöämme. Sen vuoksi on tärkeää, että asiat selvitetään. Ranta ottaa esimerkin Lappeenrannasta, jossa kiersi huhu Huhtiniemessä olevasta sodan aikana teloitettujen hautausmaasta. Hän tutki paikan työryhmänsä kanssa. Hautausmaa löytyikin. Ortodoksiristi kaulassa haudatut vainajat olivat Krimin sodan aikana 1850-luvulla lähistöllä sijainneessa tilapäisessä sotasairaalassa menehtyneitä.  Lappeenrantalaisten vuosikymmenten aikana löytämät ja tallettamat luut paljastuivat niin villieläinten jäänteiksi kuin teurasjätteiksi, jotka olivat peräisin vanhasta teurastamosta.

Entisessä Jugoslaviassa serbit olivat kokeneet, että muut elivät heidän kustannuksellaan, ja pitivät itseään uhreina. Siksi Serbia syytti muita, köyhempiä entisen Jugoslavian osavaltioita vaikeuksistaan. Seuraukset tiedämme.

– Valta, edut ja marttyyrius, kiteyttää Ranta sisällissotien syyt. Niiden yhdistelmästä syntyy hirvittävää raakuutta.

Taito olla provosoitumatta, kyky sulkeutua manipulointiyrityksiltä ja kylmäpäisyys ovat välttämättömiä työkaluja silloin, kun pelkästään faktat puhuvat uhrien puolesta oikeudenkäynneissä.

Sotarikostutkijan työ on olennaisesti muuttunut toisen maailmansodan jälkeisistä ajoista. Sekä todistusaineisto että sen käyttö on toisenlaista.

– Täytyy muistaa, että oikeudella päätöstä harkitessaan on käytössään paljon muutakin materiaalia, josta me emme tiedä mitään, Ranta huomauttaa. Jotta oikeus ei hylkäisi aineistoa, on välttämätöntä, ettei kukaan pääse manipuloimaan sitä. Ketjun täytyy olla aukoton. Joka vaiheessa täytyy tietää mitä tutkitaan ja kuka tutkii. Pitää varmistaa, ettei mitään ole muunneltu. Siksi joukkohaudankin voi avata vain kerran. 

Olennainen kysymys, jota sotarikosoikeus joutuu pohtimaan tarkkaan, liittyy syyllisyyteen. Väärintekijöistä lähtee komentoketju, joka päättyy teloittajiin. Onko syy sen, joka tekee uhreille, mitä käsketään, vai sen, joka manipuloi ja käskee heitä, vaikkei likaakaan omia käsiään? 

Entä miten Helena Ranta pystyy käsittelemään omat vihan tunteensa, joita työ nostaa esiin?

– Työtä helpottaa se, että työskentelee englanniksi, kielellä, joka ei ole tunnekieli, hän paljastaa. – Henkilökohtaiset tunteet täytyy pitää itsellään, koska emme ole tuomareita. Oman eettisen, ammatillisen pohjan on oltava selkeä.

 

Äiti perheenpää, isä naispappeuden kannattaja

Professori Helena Ranta, 70, on työskennellyt sotarikostutkijana lähes kaikkialla maailmassa. Hän on kasvanut perheessä, jossa ”äiti oli perheen pää ja isä jo 50-luvulla naispappeuden kannattaja”.

Hän ei arkaile ottaa vastuuta tilanteessa, jossa jonkun on tehtävä päätökset ja vastattava niistä.

– Siinä ei sukupuolta murehdita, hän räväyttää.

Miesvaltainen työyhteisö lienee murheista pienin Rannalle, joka on työssään joutunut niin ristituleen, ihmiskilveksi kuin pukeutumaan luotiliiveihin.

Vapaa-aikanaan Ranta harrastaa liikuntaa, musiikkia ja kulttuuria. Balkanilla hän virkistäytyi muun muassa  kiertelemällä ikivanhoja ortodoksiluostareita, ja tapaamisestamme hän kiiruhtaa teatteriin Minna Canthin klassikkonäytelmän Anna-Liisan esitykseen.