Odotushuoneessa: Tärkeintä on tämä hetki

Miksi te työnnätte vanhuksenne palvelutaloihin, joissa jokainen kädenpuristus maksaa, ja hoitokoteihin, joissa kenelläkään ei ole aikaa edes istahtaa sängyn reunalle rupattelemaan?

Torstaiaamun tuoremehubaarin vapaaehtoiset joutuivat jälleen kerran myöntämään kirvelevän tappion: arviointivirhe. Taas!

– Tätä menoa meidän täytyy pitää tätä koko päivän, he surkuttelivat. – Kävijämäärät tuplaantuivat viime kerrasta. Ihmiset ärtyvät, kun joutuvat jonottamaan.

– Teidän porkkanainkiväärimehu on liian hyvää, huikkasi ortopedi kiiruhtaessaan vastaanotolle.

Mutta siivous- ja puhdistustoimintovastaava, lääk.kand. Ibrahim Said oli ponnekkaasti toista mieltä, minkä hän toi julki koko henkilökunnalle yhteisellä kokousaamiaisella seuraavana maanantaina.

– Tuoremehubaarin suosio räjähtää, koska tämän maan vanhukset ovat liian yksinäisiä liian usein, hän julisti. – Minä en ymmärrä, mikä teitä estää tekemästä inhimillisiä järkiratkaisuja.

Joku hairahtui buuaamaan, joten vastaanottovastaava Mira Nieminen-Virtanen suipisti merkitsevästi suutaan. Hiljaisuus laskeutui raskaana taukotilaan, ja Ibrahim Saidin sanat osuivat kuulijoihin kuin veitsen iskut: miksi te työnnätte vanhuksenne palvelutaloihin, joissa jokainen kädenpuristus maksaa, ja hoitokoteihin, joissa kenelläkään ei ole aikaa edes istahtaa sängyn reunalle rupattelemaan?

Hän silmäili kollegojaan synkeänä.

– Te työnnätte nuoret eristyksiin koirankopin kokoisiin yksiöihin, joissa he hakevat virtuaalitodellisuudesta ihmiskontakteja. Te jätätte vanhukset ruokintarobottien ja turvarannekkeitten armoille. Te…

– Nuoret tahtovat itsenäistyä! He haluavat oman asunnon! kiivastui fysiatri, jonka ruokakuntaan kuului neljä murrosikäistä. Diabeteshoitaja ei suostunut kainostelemaan, vaan kiljaisi, että vanhukset ovat härskejä. Oikukkaita! Riidanhaluisia! Miksi heitä pitäisi keräillä kotiin, kun heistä kerrankin on päässyt eroon!

Silloin Ibrahim Said salli kasvojensa sulaa ymmärtäväiseen hymyyn.

– Tätä minä juuri tarkoitin, hän hymähti. – Minä en ymmärrä, miksi suku ei tee yhteistyötä. Jokainen hankala vanhus pilaa oman lapsensa elämän. Ja räyhäävä kiukutteleva lapsi vanhempiensa. Siksi esitänkin tämän idean.

Hän keskeytti antaakseen katseensa kiertää äimistynyttä kuulijakuntaansa.

– Eihän teidän tarvitsisi kuin perustaa pikku yritys, hän ryhtyi maalailemaan. – Palvelukoti. Ostatte sille toimitiloiksi maaseutukunnan entisen vanhainkodin. Niitähän saa nykyään melkein ilmaiseksi. Majoitatte siihen suvun vanhukset, jotka voivat käyttää elämänsä ehtoon rakentaviin keskusteluihin lapsuudessa ja nuoruudessa kokemistaan vääryyksistä, joihin sukulaiset ovat olleet syypäitä. Työllistätte suvun nuorison siinä sivussa tarjoamalla heille omaishoitajuutta tai oppisopimuskoulutusta, ja asunnon.

Said puhkesi valloittavaan hymyyn.

– Monta kärpästä yhdellä iskulla! Ja kaikki saavat, mitä ansaitsevat!

Hän kuunteli hetken tyrmistyksen, tuohtumuksen ja torjunnan puuskauksia, poistui rivakasti tuoremehubaarin suuntaan eikä jäänyt kuuntelemaan vihakuiskeryöppyä, jonka arvasi alkavan saman tien. Eikä hän väärässä ollutkaan. ”Ei mitään järkeä!”, avautui ensimmäinen. Toinen säesti: ”Noilta muista kulttuureista tulevilta puuttuu realismi.” Kolmas, neljäs ja viides vahvistivat: ”Eihän noin voi tehdä! Sehän on vastoin kaikkea – kaikkea.” Ja niin he jatkoivat, kunnes joltakulta pääsi: ”Paitsi että miten te haluatte vanhuutenne viettää?”

Silloin fysiatri puuttui puheeseen ja loihe lausumaan: – Kuka tietää, tuleeko meistä koskaan vanhoja? Tärkeintä on elää täysillä tätä hetkeä!

- Ruusuke