Sirpan pitkä rupeama omaishoitajana

Omaishoitajuuden veteraani Sirpa Jetsonen-Hongisto kannustaa irrottautumaan arkinormeista: – Parhaimmillaan omaishoitajana saa elää värikästä ja vaihtelevaa elämää.

Kun astuu Sirpan tupaan, vastaan humahtaa englantilaisen maalaismökin tunnelma. On vanhoja huonekaluja, vinoja nurkkia, kodikkaita tyynyjä ja herkullisia leipomuksia. Puutarhaakin Sirpa hoitaa.

– Tämä paikka pelasti meidät, Sirpa uskoo. ”Me” tarkoittaa myös hänen puolisoaan Kari Hongistoa, joka kuoli 2010.

– Täällä Karre saattoi tuntea itsensä tarpeelliseksi pilkkomalla puita, käymällä koiran kanssa kävelyllä, huolehtimalla lämmittämisestä. Oli ja on eläimiä, lintuja, luontoa. Niistä saa valtavasti voimaa.

Apua!

Sirpa ehti tehdä pitkän rupeaman omaishoitajana. Työtapaturman seurauksena aivovamman saaneen, epilepsiaan sairastuneen ja syöpään menehtyneen Karren kanssa jatkuvassa valmiudessa elettyihin yli kahteen vuosikymmeneen on tullut kuudessa vuodessa etäisyyttä. Nykyisin Sirpa pystyy katsomaan kahdesta eri kulmasta omaishoitoarkea: toisaalta rakkaastaan alituista huolta kantavan läheisen ja toisaalta omaishoitajan jaksamista arvioivan viranomaistahon.

Hänestä ketään ei pidä viedä välttämättä laitokseen, ei silloinkaan, kun se verhotaan kauniiseen ilmaukseen ”omaishoitajan jaksamisen helpottamiseksi”.

– Rakastaan ei raaski jättää minne tahansa. Totta kai on ihaniakin osastoja, mutta pitää muistaa, että ihmisen viihtyminen ja omaishoitajan luottamus hoitajiin riippuu työntekijöiden asenteesta ja ennen muuta paikan johdosta, Sirpa painottaa. – Tieto siitä, että suru on tulossa, että tämä voi olla viimeinen aika yhdessä, vaikuttaa omaishoitajaan. Siksi hän haluaa pitää kädet rakkaansa ympärillä ja pehmittää hänen elämäänsä, vakuuttaa, että kyllä me mennään yhdessä eteenpäin.

Sairaalassa Karre makasi yksin huoneessa. Siinä ei paljon aktiviteettia ollut. Lisäkuormitusta tuli jatkuvasta epileptisen kohtauksen pelosta. Viimeiset vuotensa hän vietti kotona täysin avustettavana vuodepotilaana.

– Minä pääsin silloin helpommalla, koska kotipalvelun ihanat, huumorintajuiset naiset piristivät päivän ja 15 vuoden ajalta tuttu fysioterapeutti piti miehen niveliä liikkuvina ja sanan säilän terävänä, kehaisee Sirpa liikuttuneena. Vedet nousevat vieläkin silmiin.

Elämänhalulla eteenpäin

Pian onnettomuuden jälkeen Karrea tutkittiin Kaunialan sotavammasairaalassa kolme vuorokautta. Tulokset olivat lannistavia, mutta:

– Karre oli huumorityyppi, iloinen ja positiivinen. Hänen oma elämänhalunsa vei eteenpäin, vaikka lääkärien mielestä hänen ei olisi pitänyt kyetä yhtään mihinkään.

Sirpa kyseli eri tahoilta apua, joskaan sitä ei oikein saanut. Vuoden, parin kuluttua Karreen iski masennus. Hän pääsikin terapiaan, mutta se lopetettiin alkuunsa, koska hän ei kyennyt aivovamman vuoksi muistamaan mitä edelliskerralla oli puhuttu.

Silloin Sirpa penkoi hyllystä keskikoulun suomen kieliopin ja ryhtyi antamaan miehelleen siitä tehtäviä. Aikoinaan Ruotsissa tutkinnon suorittanut Sirpa toimi omien sanojensa mukaan perushoitajan järjellä, vei Karrea autoajelulle lapsuusmaisemiin herätelläkseen muistikuvia, ja kävi vakuutusyhtiön kanssa ”ne tavanomaiset tappelut”.

– Aivovammat ovat edelleen niitä, joissa sekä vakuutusyhtiön että yleiset rahat ovat tiukassa.

Onneksi se taistelu päättyi hyvin.

Mielikuvituksellisia matkoja

Kun maallemuutto tapahtui, kyläläiset ottivat heidät lämpimästi vastaan. Lähistöllä asunut psykiatri seurasi Sirpan vointia ja opasti häntä matkustamaan mielikuvituksen avulla, vaikka istuisikin tukevasti kannon päällä.

– Aloimme elää. Leikattiin ruohoa, Karre teki lumitöitä.

Mutta 1997 Sirpan voimat romahtivat. Silloin Hongistot osallistuivat Pirkanmaan aivovammayhdistyksen järjestämälle sopeutumisleirille, jolla sai lähinnä vertaistukea. Seuraavana kesänä vastaavalla leirillä tapahtui pieni ihme, sillä Karre alkoi toipua masennuksesta.

Sittemmin kokemusten kokoelmaan mahtui hyviäkin vuosia, jolloin Karre pystyi pyöräilemään kolmipyöräisellään pitkin maailmaa. Arki oli hyvin väkevää ja vauhdikasta etenkin, kun sekä äiti että anoppi liittyivät milloin lyhyemmäksi, milloin pidemmäksi aikaa hoitoryhmään. Ohessa tuli perustettua sekä aivovamma- että omaishoitajien yhdistys, hankittua ja jaettua tietoa…

– Muistan, miten te päätitte, että nyt on kaunis ilma, mennään juomaan mehua kukkivien omenapuiden alle, muistelee naapuri, tämän jutun kuvaaja Marja Seppälä nauttiessaan kahvia ja päärynäpiirasta Sirpan aurinkoisessa keittiössä. Hän tunnustaa ihailleensa Sirpan postitiivisuutta:

– Te olitte aina auki maailmalle ja elämälle Karren sairaudesta huolimatta. Ymmärsin, että omaishoitajan työtä ei voi tehdä kuin rakkaudesta.

 

Varoituksen sanoja

– Karren kanssa saatoin toimia kotona sellaisella ajatuksella, että hän voittaisi enemmän elämässä, Sirpa sanoo. Hän muistelee onnen pipanoita, kuten sitä, miten Karre tervehti häntä herätessään hymyllä. Hän toivookin avun tuomista ensisijaisesti kotiin.

– Etenkin loppuaikoina uneksin, että saisinpa olla rauhassa viikon, tai edes yhden päivän, tai vaikka muutaman tunnin. Kolme tuntia apua muutaman kerran viikossa merkitsee jaksamiselle valtavasti. Jos ei jaksa harrastaa tai hoitaa asioita, voi vaikka nukkua.

Sirpa osaa oman kokemuksensa pohjalta luetella ne merkit, joista omaishoitaja tietää olevansa uupunut.

– Kun ei jaksa tavata edes ystäviä, hän aloittaa. – Kun herää unesta, ja kaikki näyttää mustalta. Kun joutuu pakottamaan itsensä ylös sängystä.

Jos ylirasitus jatkuu, alkaa muisti lakkoilla, ja keskittymiskyky kärsii. Viimeistään siinä vaiheessa tarvitsee arkeen apua. Vertaistuki antaa puolestaan henkistä voimaa.

– Keskustelussa etenkin kovia kokeneiden ystävien kanssa saa mielensä puhdistettua. Olen nähnyt vaikeita kohtaloita mutta todennut, että elämä tasoittaa pitkässä juoksussa.

Omaishoitajuus voi painaa taustalla jopa lääkärin vastaanotolla. – On yleinen asenne, että vaivat johtuvat omaishoitajuuden aiheuttamasta masennuksesta, hymähtää Sirpa. Kun hän sairastui kilpirauhasen vajaatoimintaan, hän sai ensin mielialalääkityksen. Myös nivelrikko- ja selkäkivut pistettiin depression piikkiin. Onneksi psykiatrisissa tutkimuksissa todettiin lähes saman tien, ettei siitä ole kyse, ja sen jälkeen ryhdyttiin hoitamaan oikeita vaivoja.