Nalle, Isonalle ja Halinalle

Ikimuistoiset, hellyttävät ja ajatuksiakin herättävät nallejulisteet suunnitteli Sydäntautiliitolle tamperelainen taiteilija Veli-Pekka Alare. Nallet heräsivät eloon julisteiden sivuilta ja niiden elämä jatkui liki kaksi vuosikymmentä aina 1990-luvunloppuun asti.

Halinallejen äiti oli Tampereen Sydänyhdistyksen toiminnanjohtaja Leila Vuorinen, joka ideoi ja jalosti nalleille monipuolisen uran ja toimenkuvan.

Ensimmäiseen nallepukuun pukeutui nopsajalkainen nuori poika. Ihmiset, jotka saivat nallen kiinni, saivat pienen palkinnon. Ajatus halinallesta odotti vielä heräämistä.

Kun maan ensimmäistä Valentinus- eli ystävänpäivää vietettiin Tampereella, lähtivät halinallet liikkeelle. Alle kaksikymmentä nallea kiersi kaupungilla, kaduilla ja vieraili myös mm. postissa, verovirastossa ja pankeissa. Koskettaminen oli sallittua, puolin ja toisin. Ja pikkuhiljaa rohkeimmat ja hellyydenkipeimmät heittäytyivät halaukseen. Väkisin ei ketään koskettu.

Myös sairaalan lastenosastolle halinallet löysivät tiensä jo ennen sairaalaklovneja.

Eriväriset ja erikokoiset – pinkistä ruskeaan ja metristä 180 senttiin – nallepuvut huollettiin ja pestiin aina käytön jälkeen. Ja Halinallejen toimenkuva laajeni. Hyvää mieltä jaettiin kaikille ja vaikkapa matkalaiset saivat rautatieasemalla halausten kera matkalaukkunsa junaan asti. Joskus joku kiitollinen autettu saattoi antaa tippiä. Kertyneet rahat käytettiin nalleasujen kohennukseen.

Halinallet matkustelivat myös Nysseillä, kaupungin linja-autoilla, virallisen luvan kera ja laulattivat kanssamatkustajia. Ilakointiin yhtyi muuankin kerran myös kuski niin hartaasti, että kaasutti yhden pysäkinkin ohi.

Laulattajina olivat vapaaehtoiset mm. näyttelijätyön opiskelijat. Halinallet kävivät yhdistyksen järjestämän halauskurssin. Koulutuksessa nalleja opastettiin pyytämään halauslupa ja lukemaan ihmisten kehon kieltä; milloin oli hyväksyttyä ja sopivaa halata. Repliikkejä, erityisiä tarinoita tai sanoja halinallejen suuhun ei laitettu.

Halinallejen liikehtimisestä kerrottiin paikallisessa mediassa. Eräänäkin kertana Aamulehdessä oli heidän oma, iso ilmoituksensa. VAROITUS: keskustassa karhuja liikkeellä! juttu sai uteliaat paikalle ja halattavia riitti, jopa niin paljon, että poliisikin poikkesi katsomaan, että järjestys säilyi. Ja säilyihän se. Myös lehden oma toimittaja heittäytyi halinallena jutun tekoon ja raportoi koko sivun jutussa kokemuksiaan.

Halinallejen kokemuksesta virisi hyvänä pitämisen myötä myös hierontaoperaatio. Ystävänpäivän aikaan hierottiin ryhmiä, joiden katsottiin tarvitsevan lempeää hyväilyä. Hierojina toimivat alan opiskelijat. Pispan koulun musiikkiluokka kulki mukana ja viihdytti hierottavia. Hyvää tekevien käsien reilua kosketusta saivat osakseen ainakin kaupungin hallitus, postivirkailijat, veroviraston väki, poliisi, taksiautoilijat ja abiturienttiluokka.

– Raavaat palokuntalaiset herkistyivät silmin nähden, kun lapset lauloivat heille Ramonaa hieronnan aikana, muistelee Leila Vuorinen.

Kahvit ja Linkosuon Valentinus-leivos kruunasivat hemmotteluhetken.

Metsä on kuin satu -tapahtuma huipensi halinalle- ja karhuteeman. Metsästä karhuperheen pesästä ja retkeltä löytyi 36 nallea. Ja halaustarve oli edelleen suuri, ihmiset jonottivat pehmeiden nallejen karhumaisia halauksia.

– Erityisesti eräs iäkäs rouva on jäänyt tuolta ajalta mieleeni. Hän soitti monena vuonna ja kysyi, mihin aikaan hänen kannattaisi olla halattavana ja missä? kertoo Leila Vuorinen. 

Vaikka halinallet eivät enää Tampereella liiku, kosketuksen tarve tuskin on vähentynyt, saati kadonnut. Olisikohan aika herätellä nallet henkiin tai kehittää joku uusi, myönteinen lähestymistapa yksinäisille, läheisyyttä kaipaaville?