Ensimmäinen kohtaus
(Tapahtuu Kansallisteatterin Willensaunan näyttämöllä, joka on niukasti valaistu.)
Sanomalehti kiertää Ritva Salmenkiveltä Leena Van Damille. He
lukevat siitä Keijo Mattilan haastattelua. Sinikka Gripenberg
kävelee lavalle, liittyy joukkoon ja innostuu: - Meidän kaikkien
pitää saada tuosta kopio!
- Taiteilijaeläke, vitsailee Mattila. - Mitenköhän minun taiteilijaeläkkeeni käy?
Odotellaan. Riitta Vainio tulee. Aira Samulin kävelee Mattilan luo. - Poikani Jari Samulin ja Jorma Uotinen kehuivat sinua viime esityksen nähtyään, hän kertoo terveisiä.
- Uotinen on käynyt meillä Wilhelmiinassa esiintymässä, Mattila muistaa. - Silloin hän lauloi.
Tuomas Mattila tulee, ja Tanja Simiö, ja Jukka Virtanen.
Toinen kohtaus
Joukko kokoontuu piiriksi, avaa ääntä, lämmittelee kehoa. - Ei tarvitse nousta, ohjaaja Jemina Sillanpää sanoo rollaattorin kanssa liikkuvalle Leena Van Damille.
- Kyllä minä nousen! päättää Van Dam.
Laulu kohoaa ilmoille, voimistuu: "Elo ihmisen huolineen murheineen..." Ari Lehtosen haitari soi juuri niin haikeasti ja hilpeästi kuin sen kuuluukin.
Pirkko Lahti liittyy joukkoon solahtamalla, kuin ei olisi muualla ollutkaan.
- Käydäänkö läpi rakennetta, kysyy Jemina Sillanpää. Joukko keskittyy, tarttuu hetkeen: on kutitusta ja Balaton-monologia, Samulin tanssittaa yleisöä ja sillä välin kolme muppettia eli Salmenkivi, Simiö ja Lahti valmistautuvat. Sitten tulee Virtanen heiluttamaan korviaan, ja samalla luistolla alkaa Samulinin räppi Hyrsylänmutkan maisemista: "Oli siinä pitkä ja komea Anssi alakoulun pulpetissa".
Van Dam puhkeaa kenkämonologiin. Ritva kysyy, voisiko muppettien
valssin tehdä vähän lyhyemmin, kun oma olo ei ole tukevin
mahdollinen. Sillanpää ehdottaa, että Pirkko voisi valssata vähän
kauemmin yksikseen, ja muut vastaavat siihen kuorossa: - Soolo!
Pirkko sai soolon!
Kolmas kohtaus
(Willensaunan vielä tyhjässä katsomossa.)
Esiintyjät rauhoittuvat, keskittyvät lepäämään pukuhuoneissa ja näyttelijöiden lämpiössä.- Tämmöinen esitys edellyttää rakenteelta joustavuutta, myöntää Jemina Sillanpää istahtaessaan viereeni. - Ensimmäistä kertaa me tapasimme kahvittelun merkeissä asumispalvelukeskus Wilhelmiinassa. Keskustelimme eri aiheista. Jotkut putosivat, toiset nousivat. Ajatuksena oli sanoa ääneen hurjimmat unelmat, mitä ihmiset haluaisivat näyttämöllä tehdä joko itse tai nähdä muiden toteuttamina.
- Ideoita alkoi ropista kesän kuluessa. Lokakuun alusta kokoonnuimme kolme kertaa viikossa Wilhelmiinassa, kokeiltiin, ryhdyttiin tekemään. Kaikki ovat voinet kokeilla vapaasti, tehdä hassusti... Ryhmässä on ajateltu, ettei täällä olla suorittamassa, vaan ilmaisua haetaan toisella tapaa. Dramaturgia syntyi siinä sivussa. Toin tarjolle myös valmiita tekstejä ja lauluja. Jos ne eivät toimineet, ne karsittiin. Joitakin asioita olen myös halunnut tähän väkisin, ja kun ne ovat toimineet, ne ovat jääneet.
- Ohjaajana olen ulkopuolinen silmä, jota tarvitaan, koska he jotka
ovat näyttämöllä, eivät voi tietää miltä esitys näyttää. Kaikki
ovat kuunnelleet minua ja luottaneet minuun vaikka olen nuorin.
Ehkä se, että olen valmistunut teatterikorkeasta näyttelijäksi ja
se, että he ovat huomanneet intoni ja sen, miten tärkeä tämä
projekti on minulle, on vaikuttanut siihen...
Neljäs kohtaus
(Esiintyjät ovat asettuneet paikoilleen ja näyttävät nukkuvan ovivahtimestarin johdattaessa yleisön katsomoon.)
Kun Van Damin ja Mattilan nettitreffit pääsevät näyttämöllä vauhtiin, yleisö hyrähtää nauruun ensimmäisen kerran. Tuomaan puhutteleva shakespearelainen monologi ihmisen seitsemästä elämästä herättää katsojissa reaktioiden kirjon. Gripenbergin ja Vainion tanssi hehkuu kauneutta ja ilmaisun voimaa, kunnes näyttämö kutistuu, menettää rajansa...
Samulin rikkoo taikapiirin jyräyttämällä räppinsä, jonka sanat
poraavat sodan kärsineitten sukupolvien tajuntaan: sota rikkoi
unelmien aikataulun.
Toistaiseksi viimeinen näytös
Se on ohitse - aplodit, ja yleisön hyvän mielen ja kiitollisuuden osoitukset. Näyttämöllä halataan, sinne kannetaan kukkia, ystävät ja yhteistyökumppanit kapuavat kiittämään, kohistaan liikutuksesta. Viimeiseksi näen Jemina Sillanpään hymyilevät, kyynelten kostuttamat kasvot. Kuljen Rautatientorille toivoen, että mahdollisimman moni saisi vielä jakaa tämän kokemuksen.
Faktaa
- Teatterin yleisötyön ja teatteripedagogiikan tai -kasvatuksen
tavoitteena on teatterin ja yleisön suhteen laajentaminen ja
syventäminen. Yhtenä keinona ovat teatteriin tutustuttavat
seniori-projektit.
- Unelmien aikataulu on ensimmäinen Kansallisteatterin
yleisötyöprojekti, jossa yhdistyy eläkeläisten ja eläkkeelle
jääneiden taiteilijoiden panos. Se todistaa, ettei ikääntymisen
ja eläköitymisen tarvitse estää oman taiteellisen luovuuden
toteuttamista, uusia kokemuksia eikä uuden oppimista ja
oivaltamista - ei edes hulluttelua ja leikkimistä.
- Unelmien aikataulu on omistettu Pirjo Bergströmin
(21.4.1939-15.5.2011) muistolle, ensimmäiselle henkilölle, joka
lähti produktioon mukaan ja joka myös keksi sille nimen.
- Esiintyjät Sinikka Gripenberg, Pirkko Lahti, Keijo Mattila,
Tuomas Mattila, Ritva Salmenkivi, Aira Samulin, Tanja Simiö,
Riitta Vainio, Leena van Dam ja Jukka Virtanen sekä Muistaakseni
laulan ja Laulusta voimaa! -kuorojen laulajia
- Dramaturgia ja ohjaus Jemina Sillanpää
- Muusikot Tarja Hakonen ja Ari Lehtonen
- Koreografia Sinikka Gripenberg, Marjo Kuusela, Aira Samulin, Riitta Vainio, Jemina Sillanpää ja työryhmä
Neljä kysymystä ohjaajalle
Vastaajana Jemina Sillanpää, näyttelijä, teatteripedagogiikan
opiskelija (TeaK)
Miksi kiinnostuit pedagogiikasta ja yhteisöteatterista?
- Se on kiinnostanut minua jo vuosia. Äitini on taideterapeutti ja toiminut erityisopettajan tehtävissä. Olen seurannut hänen työtään hyvin läheltä ja kokenut sen hyvin mielenkiintoisena, haastavana ja tärkeänä.
- Isäni on myös aikoinaan opettanut musiikkia ja sisareni Selina
opiskelee paraikaa Sibelius Akatemiassa musiikkikasvatusta. Eli
kotiympäristö on aivan varmasti vaikuttanut asiaan.
- Olen myös itse oivaltanut vuosien aikana kuinka paljon terapeuttisia ja kasvatuksellisia tasoja näyttelemisessä, musiikissa, tanssissa ja muussa taiteessa on. Taideharrastukset ja myöhemmin ammattini on rikastuttanut valtavasti elämääni ja minulle on tullut tarve jakaa tämä kokemus. Mitä enemmän olen opettanut ja ohjannut, sitä hienommalta se tuntuu. Parhaimmillaan esim. näytteleminen avaa erilaisia lukkoja, mahdollistaa sen, että ihminen voi löytää itsestään aivan uusia puolia, yllättää itsensä, leikkiä ja jakaa asioita toisten ihmisten kanssa, oppia kuuntelemaan toista, samaistumaan toiseen, toimimaan yhdessä jne.
Miten onnistuit saamaan esityksen Kansalliseen?
- Lähestyin Kansallisteatteria työharjoittelupaikkaa etsien jo yli vuosi sitten, jolloin teatterinjohtaja Mika Myllyaho ja teatterikuraattori Pirjo Virtanen lähtivät tukemaan ajatustani.
- Kun Pirjon kanssa kehittelimme ideaa pidemmälle, Miina Sillanpään
Säätiöstä Teija Saarinen lähestyi Kansallisteatteria yhteistyötä
ehdottaen, sillä Wilhelmiinan asumispalvelukeskuksessa kaivattiin
teatteritoimintaa. Teija järjesti meille harjoitustilat
Wilhelmiinaan, ja kolme asukasta lähti innostuen mukaan projektiin.
Näin monet unelmat yhdistyivät.
Mitä prosessi opetti?
- Paljon. Suurimmat oivallukset teen varmasti paljon myöhemmin kun saan siihen vähän etäisyyttä. Olemme käyneet treenivaiheessa valtavasti keskusteluja, jotka ovat avanneet minulle paljon uusia ajatuksia mm. ikääntymisestä, elämänasenteista, elämänkokemuksista, unelmista, pettymyksistä, rohkeudesta. Prosessi vahvisti monia ajatuksiani.
Pelkäätkö vanhenemista?
- En pelkää. Olen tuntenut itseni aika pitkään jo varsin iättömäksi. Minusta on tärkeää, ettei ihminen aseta itselleen ikänsä perusteella rajoja, esteitä, turhia vaatimuksia. En ajatellut projektinkaan aika, minkä ikäisiä olemme. Sillä ei tuntunut olevan väliä. Uppouduimme aiheeseen ja toisiimme. Onneksi ryhmä muistutti välillä voimavaroistaan ja pyysi kahvi- ja huilimistaukoja.
Teksti Annukka Järvi
Kuvat Aija Sillanpää